Lohi nousee

(San. Alatalo-Leskinen (Kalle Päätalon mukaan))

Suomiäidin uumalta kiipeää
tuo kiiltäväkylkinen.
Se johtuu sen verestä, nousee se merestä
mielessään kuteminen.
Joen vesi suolaton kirnuunsa
meren elävää kiihottaa.
Hakee joenhaaraansa,
mukanaan naaraansa
yläjuoksulle taivaltaa.

Vesi vispautuu edessä kalan, kas,
hyppyyn pyrstö sen lennättää.
Tuo jokien kuningas, nousukas,
Jokijärvelle ennättää.
Kutukarikon vaikka löysin jo luo,
silti vielä on malttamaton.
Eessä lätäkkö, suo,
siellä huomaa jo tuo,
että harharetkellä on.

Ja lohi nousee. Se on tarkoitus sen elämän
koskissa kylpeä vastarintaan taistellen.
Ja lohi nousee jopa ylitse sen tehtävän.
Tuo kala ylpeä, luontokappale täydellinen.
Ennen kuin hyväksyy elämän sellaisenaan
se joutuu alavirtaan nöyränä palaamaan.

Ilo rientämisen jäänyt on taa,
mikä sen alavirralta toi.
On vesi tummempaa ja katkerampaa,
ei enää edetä voi.
Kuohuihin tuttujen kivikkojen
kala valmis on palaamaan.
Luona lammikon liejuisen
tekee täyskäännöksen,
pyrstölleen mojauttaa.

Ja lohi nousee…

Vonkale Taivalkoskea tervehtii
vielä viiltäen evällään.
Kun mahdu ei pesiinsä, palaa taas vesiinsä,
on maailma levällään.
Punalihaista Pohjanlahden
hetken Iijoki kuljettaa.
Jos pääsee perille
suurille merille,
viimeinkin levätä saa.

Ja lohi nousee…