J O V I A A L I   I L M I Ö  -  TUNTEMATON MIKKO ALATALO

Kirj. Petri Nevalainen / Helsinki-Kirjat

Rokkari, iskelmänikkari, viihdemuusikko, poliittinen laulaja, tv-toimittaja, hiihdonopettaja, poliitikko. Mikko Alatalo on ollut joviaali ilmiö neljän vuosikymmenen ajan usealla elämänalalla. Vaikka hän on protestilauluissaan ja poliitikkona esittänyt kritiikkiäkin, on hän persoonana positiivinen jopa ärsyttävyyteen saakka.

Juice Leskisen kanssa muusikkouransa aloittanut Alatalon on yksin ja yhdessä Harri Rinteen kanssa kirjoittanut yli 600 levytettyä laulua, joista monet ovat tuttuakin tutumpia: Maalaispoika oon, Hän hymyilee kuin lapsi, Yhdentoista virran maa, Ihmisen ikävä toisen luo, Vicky Lee, Känkkäränkkä…

Mikko Alatalon haastatteluihin, arkistolähteisiin ja lukuisiin Alatalon hyvin tuntevien ihmisten haastatteluihin perustuva ”Joviaali ilmiö – Tuntematon Mikko Alatalo” on avoin, rohkea elämäkerta ja välitilinpäätös Mikko Alatalon huikean monipuolisesta urasta ja elämästä.

- Tuo ’tuntematon’ viittaa siihen, miten paljon ahkeruutta ja sitkeyttä vaaditaan, kun mies tekee tuollaisen uran. Sinänsä huolettoman esiintymisen takana on paljon laulun tekemisen työtunteja ja loputtomia kilometrejä, sanoo kirjailija Petri Nevalainen. - Ehkä yleisö ei tekemisen taustoja tunne niin hyvin, siksi oli pakko valottaa myös sitä arkista aherrusta ja tuntematonta osaa sinänsä Suomen tunnetuimman maalaispojan elämässä.

”Mikko Alatalon albumi ’Yhdentoista virran maa’ on Suomirockin komeimpia suorituksia kautta aikain”

- EU:n talouskomissaari Olli Rehn

Mikon loppusanat kirjaan

Nevalaisen Petri pyysi lauluntekijää miettimään, onko jotain, jota Alatalo katuu elämässään. Tottakai, on paljonkin. Olisi pitänyt ottaa lähimmät, rakkaat ihmiset paremmin huomioon. Toisaalta jossittelu on nyt turhaa. Tulen muistamaan elämäni loppuun saakka virheeni.
Mutta on pakko suunnata eteenpäin ja oltava parempi ihminen, muille ja itselleen. Ja ihminen on selviytyjä. Sekin pitää sallia, jos on sydän vereslihalla käynyt katharsiksensa läpi. Pitää antaa myös anteeksi, itselleen ja muille.

Miten sitten tulisi elää, ettei vain tekisi virheitä? Eihän täällä kohta uskaltaisi tehdä mitään, jos pitäisi varoa koko ajan ja pelätä elämään heittäytymistä. Ironista onkin, että juuri rankka kiertue-elämä aikoinaan kokemuksineen toi parhaat laulunaiheet. Kysymys kuuluukin, voiko koskettavia lauluja tehdä ilman, että on elänyt ja kokenut? Vastaus on: kuvittelemalla voi kyllä tehdä keskinkertaisia lauluja. Mutta kun puhutaan veret seisauttavista kappaleista, on siellä taustalla oltava todellisia elämänkokemuksia, todellisia ihmiskohtaloita, todellisia tunteita. Näin sen minä näin myös Juicella.

Ei lauluja voi tehdä vain superälyn varassa. Lauluissa täytyy olla sydän. Ja se tulee vain ihastuksista, pettymyksistä, ikävästä ja luopumisen tuskasta.
Myös siitä, että on ollut väärä ihminen väärässä paikassa. Sodassa ja rakkaudessa on kaikki sallittua. Niin se on rakkauslaulujenkin tekemisessä. Et voi saada taiteellisia voittoja ilman oman sydämen uhrauksia. Milloin olet ollut viimeksi rakastunut? Vain sellainen tunne voi synnyttää suuria lauluja.
Pienestä rakkaudesta, ihanasta ja turvallisesta tutun elämänkumppanin kanssa voi syntyä lauluja kuten Alkukesän pehmeinä öinä. Mutta vain riskejä
ottamalla voi syntyä laulu Anna mulle yksi yö, joka on toivotuimpia laulujamme edelleen. Harri on myös elänyt hyvin monipolvisen elämän. Monet tarinat ovat hänen. Milloin olet ollut viimeksi petetty tai hylätty? Sekin voi synnyttää ikivihreitä lauluja kuten Ihmisen ikävä toisen luo. Laulussani Kuudes ikkuna olen kertonut hyvin pitkälle oman uskoni ihmisenä olemiseen:
     
     Jokaisen teon, hyvän tai pahan,
     tärkein seikka on vaikutin
     Siksi elämääsi elää voit
     pelottomin sydämin
     Me tulemme tuntemattomasta,
     käymme tuntemattomaan
     kun ihminen etsii itseään,
     hän raottaa kuudetta ikkunaa…

Onko jotakin sellaisia asioita, jotka ovat tuoneet iloa? On paljonkin.
Kaikki lapseni ja lapsenlapseni. Ystävät ja työkaverit, jotka ovat olleet mukana myötä ja vastamäessä. Joidenkin kansanedustajakollegoiden kanssa on todella mukava tehdä arkipäivän työtä, vaikka se olisikin raskasta.

Erityisen ylpeä olen vanhimmista pojistani, että he ovat löytäneet paikkansa elämässä. Jaska olisi ollut hyvä rumpali, mutta hän monilapsisen perheen isänä on valinnut toisen tien: hän on pärjännyt hyvin sekä ravintolajohtajana että nyt myös kiinteistöalalla. Sen lisäksi hän jatkaa isän jalanjälkiä hiihdonopettajana.

Kallesta tuli ammattisoittaja. Kun joskus katselin ravintola Henry’s Pubin yleisön joukossa, kun Kalle veti hienoa kitarasooloa yläruumis paljaana, hiestä kiiltävänä, vitsailin kaverilleni: Miten näin epämusikaaliselle ja lihavalle miehelle on tullut noin huippumusikaalinen ja komea poika? No Kallekin on jo saanut hieman täkkälihaa, mutta kitara soi koskettavasti edelleen. Uskon, että myös nuoremmat poikani löytävät oman sarkansa, jos vain jaksavat tehdä työtä osaamisensa hyväksi. Kyllä ne on hyviä poikia.

Seijasta voisin kirjoittaa kokonaisen kirjan, millaista on elää hienon pohjalais-naisen kanssa. Hänen kohdallaan todella ei riitä pelkkä vihellys. Kyllä laulujakin on tullut hänelle ja hänestä.

Keikkareissuilla ei ole ihan samantekevää, kenen kanssa kulkee. Aivottomien tylsimysten kanssa käyvät keikkareissut todella pitkiksi ja vain viina silloin helpottaa. Yksi hienoimpia soittajia on nykyinen haitaristini Jammi Humalamäki. Hän on älykäs, sanavalmis ja ymmärtää pienestäkin vinkistä, mistä on kyse, kun on uusi tilanne maailman rannoilla. Hän on taitava soittaja ja asiallinen äänimies. Autoakin hän ajaa kuin Häkkinen, joskus kuin Räikkönen. Vaikka keikkarundit ovat joskus raskaita sekä fyysisesti että henkisesti, Humalamäen kanssa ne sujuvat. Itse keikka onkin sitten pelkkää ilottelua ja huulenheittoa. Me aistimme yhdessä, miten joku keikka pitää viedä klimaksiin, huipennukseen. Lopussa kirjoitamme nimmarit naisten käsivarsiin tai rintoihin. Ei näitä fiiliksiä voi eduskunnassa kokea. Ei siellä kukaan taputa, vaikka pidät kuin hyvän puheen. Kai soittaja on sitten narsisti pohjimmiltaan. Se nauttii suosiosta, vaikka olisi jo kuudenkymmenen. Kun nuoret naiset ja miehet jaksavat diggailla vanhaa rokkikäpyä, niin onhan siinä jotakin hienoa. Sitten pakkaamaan auto ja kohti kotia. Ja aamuyöstä vaimon viereen lämpimän peiton alle.

Huomaan alta viisikymppisessä Jammissakin jo vanhenemisen merkkejä niin kuin itsessäni, vaikka olenkin jo vuosirenkaissa paljon edellä. Yövalvomiset eivät ole enää helppoja. Mutta itse keikat ovat yleensä hienoja tai todella hienoja. Olen elänyt suhteellisen antoisan elämän viihdyttämällä ihmisiä keikoilla. Sen vuoksi en pysty kokonaan keikkoja lopettamaankaan. Ja miksi sen tekisin? On pakko pitää ammattitaitoa yllä, kun edustajan hommat ovat todella pätkätöitä.

Pohjalainen egoni on joskus ollut este minun ja ihmisten välillä. Vaikka olenkin suhteellisen nöyrä sekä edustajana että taiteilijana, jossakin menee kipuraja. Jos minua ruvetaan oikein ärsyttämään, herää minussa myös kiukku. Ja se on aika räjähtävä. Harmittaa, kun en pysty olemaan aina diplomaattinen. Mutta sellainen minä olen.

Kun elämä on koulinut, minusta on tullut vanhemmiten Sinuhen kaltainen, joka ei usko helposti satuihin. Olen usein keikkamatkoilla ennustanut Jammille jostakin asiasta sen pahimman mahdollisen vaihtoehdon. Jammi nauraa sitten jälkeenpäin, että pirulauta, vanha kyynikko oli taas oikeassa. Näinhän se meni.

Silti, kun olin joskus nuori vihainen mies, en halua löytää itseäni vanhana, katkerana miehenä. Syitä olisi. Koko se kohtelu, minkä olen vihamiehiltäni
saanut. Mutta kateushan täytyy ansaita. Olen huomannut joidenkin ikätovereideni tuleen todella vanhoiksi, vihaisiksi miehiksi, jopa vainoharhaisiksi. Se on surullista. Myrkyttyvät omiin happoihinsa.

Haluan uskoa taolaiseen filosofiaan: Jos et elää voi kuin tahdot, tahdot elää niin kuin voit. Olen tämän lauseen joskus kirjoittanut lauluumme Aina nuori. Kaikkeen pitää olla valmis. Epäonnistumisiin, pettymyksiin. Kalkkiviivoilla hävinnyt presidenttiehdokas Esko Aho sanoi aikoinaan: niin on hyvin kuin käy. Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Epäluulo on onnen este, samoin kaiken tappava kateus, viha ja itsesääli. Koetan niitä välttää, vaikka se ei ole helppoa.

Ei elämä ole koko ajan juhlaa, arvo on löydettävä arkipäivästä. Ja toisiamme varten me täällä olemme niin kuin lauluun Sielunmiljonääri olemme kiteyttäneet: Sisältäni säästötilin löysin, jota voin vain tuhlata…

Yksi asia, jota minun pitäisi oppia on kiireettömyys. Minulla on heti huono omatunto, jos en ole päivän aikana saanut aikaan jotakin valmista. Tein Juicen ja Harrin  kanssa jopa biisin ’Olla vain’. Halusin siihen paljon tekstiä, mutta Jussi sanoi: Ei. Laitetaan siihen vain se ’Olla vain’. Se on just se juttu.

Olla vain. Se tuntuu tällä hetkellä aika kaukaiselta, kun ajattelee esimerkiksi eduskuntatyötä. Isäni sairastui Alzheimeriin, kun häneltä otettiin taksilupa pois. Miehen on kierrettävä kuin härkä kaivoansa kuten Hande Nurmion  laulussa Miehen elämää. Milan Kundera puhuu kiireettömyyden viisaudesta ja asettaa sen vastakohdaksi tekniikan luomalle sokaisevalle nopeudelle. Jopa yhdyntä on latistettu aikaan sidotuksi. Mitä me aikanaan Harrin kanssa kirjoitimmekaan laulussa Hengitä, sisko: Miksi silloinkin yritän, kun rakastellaan? Ei ole helppoa olla mies…Kunderalle taidekin on taitoa pysyä kiihotustilassa mahdollisimman pitkään.

En haluaisi olla kyynikko. Haluaisin, että minulla olisi vielä sitä lukiopojan lapsenuskoa, joka ihaili Ajankohtaisen kakkosen maailmanparantajia. Se on vaikeaa, kun on nähnyt liian paljon. Me elämme erittäin kovassa globaalissa markkinataloudessa, jossa koitamme pikkupikku-kyntysillämme pitää kiinni pikku-Suomemme hyvinvointivaltiosta. Se on vaikeaa, kun maailma palaa koko ajan jollakin suunnalla. Kaikki puhuvat siitä, mitä hyvää jaetaan. Kukaan ei puhu siitä, miten se tienataan koko ajan uhan alla olevissa oloissa. Siteeraan tähän vanhaa tekstiäni, jonka kirjoitin Maaritille joskus. Tein sen samalla itselleni ja kaltaisilleni hymypojille, jotka ovat koko elämänsä ajan yrittäneet tehdä hyvää, mutta ovat saaneet aikaan myös pahaa. Tärkein opetus on kai se, että me emme jäisi yksin. Yksinäisenä kuoleminen on onnettominta.  Mutta miten löytää tasapaino elämässään ihanteellisuuden ja realismin välillä? Siinä suuri kysymys.

HYMYPOIKA
Säv. Sami Hurmerinta  San. Mikko Alatalo

Jäi ruoho, rakkaus, rock’n roll’kin muuttui
Elämä jatkoi vain kulkuaan,
jotkut vanhaan aaltoon juuttui
Nuo koulupäivät mua vielä hymyilyttää

Niin koulut naurettiin ja teit mulle hyvää
Uskontotunneilla laitoit mulle kirjeissä kultajyvää
Ootko lauseet nuo voinut säilyttää

     Ole aina nuori, rohkea ja katso valoon päin
     Sanoit, hymypoika, ystäväin
     Sä maailmaa paranna, mut’ muista että
     ihmiselämään riittää, kun selviydytään

Sait hymypoikapatsaan, olit prinssi hiljaisten
ja kun koulubileissä suudeltiin, puhuit
peittääkses’ hämmennyksen
Saako suukko sut vielä punastumaan?

Niin patsaat kaadettiin ja soitit kitaraa
Oli hyvä pahasta erottaa silloin paljon helpompaa
Onko vielä sun kiihkeytes’ irrallaan?

     Ole aina nuori, rohkea…

     Ole vapaa ja toteutukoon toivees’ jokainen
     Sanoit, nuori kapinallinen’
     Sä maailmaa paranna, mut’ muista että
     ihmiselämässä vaikeinta on nyt ja tässä

     Ole aina nuori, rohkea…
     Ootko lauseet nuo voinut itse säilyttää:
     vapaa, mut’ et ilman ystävää!